Kirjoittavalle ihmiselle on kai aina jonkinasteinen kauhistus joutua puhumaan. Ainakaan itsestään. Viime aikoina olen saanut puhua paljon, kuitenkin lempiaiheestani, romanttisesta viihdekirjallisuudesta.
Olen ollut äänessä YLE Puheen Nosto -ohjelmassa ja Oma huone -podcastissa, joissa molemmissa keskusteltiin romantiikkaan liittyvästä häpeästä, lajin konventioista ja epäedullisten perinteiden haastamisesta. Viihdettä pidetään jotenkin yksinkertaisena kirjallisuutena, mutta itse nautin valtavasti siitä jos vetävässä, koukuttavassa tekstissä on useampia tasoja, ja se kestää useamman lukukerran. Hyvä viihde myös koskettaa, ja herättää voimakkaita tunteita ja ajatuksia, saa lukijan tuntemaan olevansa elossa. Kokemuksena oikeasti hyvän viihderomaanin lukeminen on mielestäni samanlainen kuin pysäyttävä taide-kokemus. Jää tunne, että on oppinut jotain uutta itsestään, tuntenut jotain aitoa vaikka ehkä vaikeasti määriteltävää, ja jokin sisällä on liikahtanut.
Oma huone -podcastin verkkosivuilta muuten löytyy myös mm. haastatteluni, lukupiiri ja paljon muuta mielenkiintoista.
Englantilaisesta romanssista on myös alkanut pulpahdella arvioita blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Esikoisen ollessa kyseessä vastaanotto on tietenkin jännittänyt ihan uskomattoman paljon, ja jollain tavalla tuntuu että on samalla itse ihmisenä arvioitavana. Jos Flaubert sanoi että ”Madame Bovary, c’est moi”, niin Englantilainen romanssi on minä. Kukaan henkilöistä ei ole alter egoni eikä juoni perustu tositapahtumiin, mutta olen kyllä kirjoittanut itseni vahvasti sinne rivien väliin. Rakkaani Chuck Palahniuk kirjoittaa Diaryssa että ”Everything is a self-portrait”, ja siitä tässä on kyse. Englantilainen romanssi on eskapistinen viihderomanssi, mutta samalla se on omakuvani.
Se, miten kirja otetaan vastaan, on tärkeää ja henkilökohtaista, vaikka siitä yrittää parhaansa mukaan pysytellä etäällä. Juuri nyt on ylpeä, epäuskoinen, hämmentynyt ja kiitollinen olo. Takki ei ole tyhjä, mutta tuntuu kuin olisi vapauttanut maailmaan jotain itsestään, jotain mitä ei saa enää koskaan takaisin, jotain mikä kuuluu nyt muille.
Jo aiemmin talvella sain jutella ihanan Pauliina Suden kanssa romantiikasta, kirjoittamisesta ja omasta kirjoittajahistoriastani. Keskustelujen tulos julkaistiin 7.3. ilmestyneessä Kotiliedessä. Teksti kieltämättä kyllä kiteyttää minut aika hyvin, kun samassa jutussa puhutaan sekä Stephen Kingistä, lätkämaajoukkueen fysiikkatesteistä että fetissistä englannin kieleen. Erityisen ihanaa oli, että kuvissa on mukana rakas, päiväämätön Thomas Nelson & Sons -kustantamon painokseni Wuthering Heightsista.
Kirjakiireiden, päivätöiden, kevätflunssan ja kaiken muun mahdollisen keskellä huomio alkaa kuitenkin jo karkailla takaisin kirjoittamiseen. Niin kuin kaikki kirjoittavat ihmiset tietävät, jos on aikaa, ei ole mitään kirjoitettavaa. Mutta jos aikaa ei ole, inspiraatiota ei tarvitse erikseen houkutella…
Niina Mero 