Elossa ollaan!
Edellisestä blogimerkinnästä on vierähtänyt sen verran aikaa, että on varmaan hyvä aloittaa sillä, että toinen romaanini ei tule olemaan postuumi julkaisu.
On vaan ollut tässä vähän kaikenlaista.
Vettä on virrannut, rivejä kirjoitettu, liuskoja silputtu. Sen verran paljon, että joudun todennäköisesti istuttamaan viime kesänä hankkimilleni tiluksille puita ihan vain paikatakseni ensimmäisten seitsemän version printtien aiheuttamaa aukkoa hiilinielussa.
Mutta nyt tien päässä näkyy jo valoa.
Niinkuin Frankenstein hirviönsä äärellä, kun Boris Karloffin käsivarsi nytkähtää lavetilla, minun tekee mieli huutaa: Se on elossa!
Se on olemassa. Jokin, mikä oli pari vuotta sitten vielä pelkkää kiihkeää puhetta ja konetulen kaikuja päässäni, on kohta kansien välissä ja kaikkien luettavissa. Se on melkein pelottavampaa kuin Karloffin vähän surullinen, eksynyt hirviö.
Esikoisromaanini julkaisun jälkeisessä hybriksessäni ajattelin, että toinen romaani tulee helposti. Että minua ei mikään toisen kirjan blokki vaivaisi, sen kun kirjoittaisin vaan. Luonnollisesti homma ei ollut ihan niin suoraviivaista.
Ensimmäinen versio tuli vaivattomasti, ja kaikki tuntui helpolta, kaikki oli mahdollista. Se on hieno vaihe, mutta sen jälkeen pitää valitettavasti alkaa rajata maailmaa, tehdä valintoja. Ihan kuin elämässäkin, kun valitsee jotain, rajaa aina jotain muuta pois, ja se osa luovasta prosessista tuntuu brutaalilta, koska se on kuin raajojen katkomista.
Prosessin aikana kiinnitin huomiota siihen, että myös minä muutuin. Enkä tarkoita vain sitä, että yhtenä aamuna heräsin ja huomasin olevani keski-ikäinen, koska olin hankkinut miehen, auton ja kesämökin.
Asiat, jotka kiehtoivat minua loputtomasti Englantilaisen romanssin kirjoittamisen aikana eivät enää kuiskailleet minulle varjoista yhtä kiehtovina. Sytynkö edelleen siitä, kuinka Tom Hiddleston lukee ääneen Byronia? Voi kyllä. Mutta ehkä vielä vähän enemmän nykyään sytyn siitä, kun Tom Hardy nousee vapaaottelukehässä jaloilleen, varman häviön edessä olkapää riekaleina. Ja nousee silti.
Siinä missä ensimmäisen kirjani aikaan nautin valtavasti pakenemisesta englantilaisiiin kartanopuutarhoihin ja hämäriin kirjastosaleihin, nyt olen nauttinut Strike Back -sarjan alkupään Scott ja Stonebridge -kausien rytistelystä ja miesten välisestä ystävyydestä ja rynnännyt sen jälkeen varjonyrkkeilylenkille hankkimaan rasitusvammoja ja hullun mainetta.
Tein tähän kirjaan myös ihan toisella tavalla taustatyötä kuin ensimmäiseen romaaniini. Englantilainen romanssi syntyi omalla tavallaan helpommin, koska kirjoitin siitä mistä tiesin, siitä mikä oli omaa ydintäni. Toisen romaanin kohdalla lähtökohtani oli hieman erilainen, koska aloittaessani en tiennyt mistään mitään.
Totesin pian, että kukaan ei tiedä SAS:n toiminnasta juuri mitään, koska he eivät (ymmärrettävistä syistä) tiedota toiminnastaan mitään. Koska en tähän hätään ehtinyt käydä erikoisjoukkokoulutusta itse, luin kaiken mitä käsiini sain. Tästä innostuneena hetken jo haaveilin taistelusukeltajakoulun pääsykokeista, mutta realiteetit tulivat vastaan: olen liian vanha, hidas ja sokea. Onneksi.
Kompensoin ensikäden kokemuksen puutetta kokeilemalla vähän kaikkea. Nyrkkeilin. Urheilin. Pyöräilin vahingossa olympiamatkan triathlonin kun ajattelin että käyn vaan uimassa. Googlasin räjähteitä. Tutkin Glockin varmistinta, jota ei muuten ole. Olin tikattavana ensimmäistä, toista ja kolmatta kertaa elämässäni (päivystyksessä ehdottivat jo kanta-asiakkuutta). Hiihdin. Vaelsin. Konsultoin viisaampiani.
Ja koko tämän ajan kuuntelin, kuinka kersantti Benedict Jay puhui päässäni sotajuttujaan laskuvarjojoukkojen ja SAS:n operaatioista. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän Ben puhui. Siinä mielessä tikit ja rasitusvammat olivat sen arvoisia. Sitä kautta löysimme Benin kanssa yhteisen kielen.
Jos kirjoitin ensimmäisen romaanini siitä, minkä tunsin, kirjoitin toisen romaanini siitä mikä kiinnosti. Jostakin sellaisesta, mitä en ymmärrä oikeastaan vieläkään. Tällä kertaa kirjoitin miehistä.
Romanttista viihdettä pidetään naisten kirjallisuutena, jota naiset kirjoittavat naisille naisista. Olen itse kuitenkin aina ollut vähän vastahankainen ajatuksen suhteen. Minusta romanttisessa viihteessä kiehtovaa on nimenomaan mies. Sankari on se, johon romanssin vetovoima perustuu. Ajatelkaa nyt. Darcy. Rochester. Healthcliff.
Miehisyys kaikissa sävyissään on kiinnostavaa.
Miehen ottaminen minäkertojaksi oli kuitenkin iso loikka.
Taannoin radiohaastattelussa taisin lipsauttaa, että homma menee vähän niin kuin Thomas Nagelilla ja lepakoilla. Nagelin, tuon tietoisuustieteen lepakkomiehen teesi oli, että vaikka ihminen pystyisi kuvittelemaan, millaista on olla lepakko, ihmisellä ei kuitenkaan ole mitään keinoa saada tietoa lepakon subjektiivisesta kokemuksesta siitä, millaista on olla lepakko. Olemme aina oman tietoisuutemme vankeja.
Naisena minulla ei siis ole mitään keinoa tietää, saati esittää väitteitä siitä, millainen miehen kokemus maailmasta on. Kyse ei ole sukupuolten eroista vaan yksilöllisen tietoisuuden rajallisuudesta. Kirjallisuuden hienous on kuitenkin siinä, että se ei tarkoita, etten voisi kirjoittaa miehen kokemuksesta. Sehän juuri on kirjoittamisen ja taiteen ydin, että tavanomaisen rajat voidaan ylittää, kuvitella ja kokeilla. Minun ei tarvitse tietää voidakseni kirjoittaa siitä, mikä vieraudessaan ja näennäisessä samankaltaisuudessaan kiehtoo valtavasti.
Kun lukija pääsee tutustumaan Beniin paremmin, hänen päätettäväkseen jää, millainen sankari tämä lopulta on. Ehkä on kyse myös siitä, millaisen sankarin lukija tarvitsee? Mitä me odotamme miehiltä, millaisia ennakkokäsityksiä ja vaatimuksia tietoisesti tai tiedostamatta liitämme maskuliinisuuteen? Millainen on hyvä mies?
Niina Mero 