Kuukausi sitten sain Gummeruksen myöntämän Kaarlen palkinnon kaunokirjailijalle. Kun kirjoittaa genreä, joka ei normaalisti kirjallisuuspalkintojen short-listeillä keiku, huomionosoitus tuntui erityisen tärkeältä.
Mietin, että haluan kiitospuheessani jollain tavalla tuoda esiin sen, miten iso asia tämä on paitsi itselleni esikoiskirjailijana, myös romantiikalle genrenä. Ruttuisista papereista luettu puheeni meni jotakuinkin näin:
Helsingissä 24.1.2020
”En usko, että kukaan täällä on hävennyt kirjoittamistaan niin kuin minä. Enkä puhu nyt huonojen lauseiden tai käsistä lähteneiden adjektiivien aiheuttamasta häpeästä, vaan siitä halvaannuttavasta nolostumisesta, kun joku kysyy ihan viattomasti että ”Mitä sä kirjoitat?”
Minulta vei vuosia, että uskalsin sanoa ääneen kirjoittavani romanttista viihdettä. Vasta nyt, esikoisromaanini myötä olen ymmärtänyt, miten tärkeää se oli sanoa ääneen.
Luin taannoin artikkelin historiallisista romaaneista, ja siinä korostettiin, että vaikka teokset käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita, ne eivät ole mitään romanttista hömppää. Ihan niin kuin romantiikka olisi jotain, mikä saastuttaa muutoin kunniallisen kirjailijan, tai tekee kaunokirjailijasta sentimentaalista roskaa suoltavan puoskarin. Kulttuuriin betonoitunut puhetapa, romanssi-retoriikka, perustuu valitettavan harvoin omakohtaiselle lukukokemukselle. Nähdäkseni käsitys siitä, mitä romanttinen viihdekirjallisuus on, pohjautuu edelleen vahvasti harlekiineihin ja pulp-romantiikkaan, tai vaihtoehtoisesti mökkihuussissa selailtuihin vanhoihin Reginoihin.
Mutta ehkä toivoa kuitenkin on. Kauneinta, mitä Englantilaisesta romanssista on minulle sanottu, on että se sytytti halun lukea lisää romantiikkaa. Haluan uskoa, että olen omalla työlläni pystynyt tekemään jotain sen eteen, ettei romantiikkaa enää pidettäisi synonyymina kliseitä vilisevälle, vanhentunutta parisuhdeajattelua nostalgisoivalle pehmopornolle.
Rajojen ylittäminen on tärkeää. Eräs mieshenkilö tunnusti Englantilaisen romanssin olleen ensimmäinen naiskirjailijan kirjoittama kirja, jossa on naiskertoja, jonka hän on koskaan lukenut. Näistä rajanylityksistä ja ennakkoluulojen karisemisista olen erityisen ylpeä.
Englantilainen romanssi on esikoisromaanini, ja siksi ennen muuta omakuva. Se on kaikki se, mitä ajattelin että minun täytyy sanoa nyt. Kaikki, mitä halusin itsestäni antaa siltä varalta, että salama iskee kirkkaalta taivaalta ja kuolen tähän paikkaan. En ole koskaan halunnut omia lapsia, ja ehkä siksi ajattelen, että ainakin nyt minusta jää jälkeeni jotain, millä on merkitystä. Perimäni, joka pakkomielteideni perusteella on mitä ilmeisimmin sekoitus goottilaista, brittiläistä ja tamperelaista ainesta, elää nyt Englantilaisessa romanssissa.
Mutta en tiedä, ehkä tämä on lasten kanssa sama juttu, että kun on ensimmäisen saanut maailmaan, alkaa miettiä, että oikeastaan jäi vielä vähän parantamisen varaa. Että tulihan tästä nyt ihan ihminen, mutta jos siihen seuraavaan osuisi vieläkin parempia geenejä? Tämän takia tämä palkinto on minulle valtavan tärkeä asia. Se viitoittaa tietä eteenpäin, ja antaa luvan sille, että voin kirjoittaa itsestäni taas jotain uutta seuraavien kansien väliin.
Haluan kiittää koko Gummeruksen väkeä siitä, että olen saanut olla se, kuka olen, kirjoittaa niin kuin kirjoitan, unohtaa lokeroinnin ja genrerajat ja sen, mitä romanssikirjallisuuden pitäisi olla, koska se voi olla ihan mitä tahansa. Kyse on vain siitä, että uskaltaa tehdä sitä mitä rakastaa. Tai että uskaltaa yksinkertaisesti vain rakastaa. Kiitos.”
Niina Mero 