Romanssin sankari julkaistiin kesäkuussa, ja sen jälkeen on ehtinyt olla jos jonkinmoista haastattelua ja jopa esiintymisiäkin pitkän tauon jälkeen! Jo kulman takana häämöttää kirjamessukausi, ja syksyllä alkavat kirjoittamisen opetuskeikat. Maanisen marjastamisen ja sienestämisen lomassa täytyy myös muistaa tehdä tilaa kirjoitustyölle. Sen lopputulos on tässä kohdin yllätys vielä allekirjoittaneellekin.
Ennen kuin katoan kokonaan syyssumuihin ja kirjoitusprosessiin, tässä pientä koostetta kesäisten, Romanssin sankaria käsittelevien lehtijuttujen parhaista paloista. Osa taitaa valitettavasti olla maksumuurin takana.
Maaseudun tulevaisuus otsikoi: ”Mitä mies voisi ajatella rakkaudesta ja kokea sen?” Kirjailija Niina Mero päätti ottaa selvää ja kirjoitti romanttisen viihdekirjan miehen näkökulmasta
Ilta-Sanomissa sama hieman raflaavammin: Kirjailija Niina Mero kirjoitti romaanin miehen näkökulmasta ja ahdistui – avautuu vastakkaista sukupuolta piinaavista ennakkoluuloista
YLEn pitkä nettijuttu tuli telkkari-insertin kylkeen: Niina Meroa on hävettänyt kertoa, että kirjoittaa romanttista viihdettä – asenteet muuttuvat hitaasti, romantiikkaa pidetään hänestä yhä kioskikirjallisuutena
Hämeen Sanomissa paikallisvärillä: Hämeenlinnalainen kirjailija puolustaa ”hömppää” – Niina Mero vei rikkinäisen sankarinsa rakastumaan kesäyöhön: ”Puitteet romanssille ovat herkulliset”
Kaleva otsikoi päänsisäisistä äänistäni: Erikoisjoukkojen sotilas ”alkoi kertoa” sotajuttuja kirjailija Niina Merolle – Ben päätyi uutuusromaanin romanttiseksi sankariksi
Oskari Onnisen kirjoittama henkilöjuttu Suomen Kuvalehdessä oli todella kattava ja perusteellinen: Sankaritar. Romanttinen viihdekirjallisuus on kaavamaista, haukutaan. Niina Mero haluaa näyttää, että genreen mahtuu paljon enemmän.
Olen ollut tosi iloinen siitä, miten paljon romanttiselle viihteelle riitti kesän uutisoinnissa tilaa. Nyt vielä odotellaan, että Romanssin sankarista alkaisi tipahdella kritiikkejä. Goodreadsista löytyy alkajaisiksi jo muutama arvio.
Edellisestä blogimerkinnästä on vierähtänyt sen verran aikaa, että on varmaan hyvä aloittaa sillä, että toinen romaanini ei tule olemaan postuumi julkaisu.
On vaan ollut tässä vähän kaikenlaista.
Vettä on virrannut, rivejä kirjoitettu, liuskoja silputtu. Sen verran paljon, että joudun todennäköisesti istuttamaan viime kesänä hankkimilleni tiluksille puita ihan vain paikatakseni ensimmäisten seitsemän version printtien aiheuttamaa aukkoa hiilinielussa.
Mutta nyt tien päässä näkyy jo valoa.
Niinkuin Frankenstein hirviönsä äärellä, kun Boris Karloffin käsivarsi nytkähtää lavetilla, minun tekee mieli huutaa: Se on elossa!
Se on olemassa. Jokin, mikä oli pari vuotta sitten vielä pelkkää kiihkeää puhetta ja konetulen kaikuja päässäni, on kohta kansien välissä ja kaikkien luettavissa. Se on melkein pelottavampaa kuin Karloffin vähän surullinen, eksynyt hirviö.
Esikoisromaanini julkaisun jälkeisessä hybriksessäni ajattelin, että toinen romaani tulee helposti. Että minua ei mikään toisen kirjan blokki vaivaisi, sen kun kirjoittaisin vaan. Luonnollisesti homma ei ollut ihan niin suoraviivaista.
Ensimmäinen versio tuli vaivattomasti, ja kaikki tuntui helpolta, kaikki oli mahdollista. Se on hieno vaihe, mutta sen jälkeen pitää valitettavasti alkaa rajata maailmaa, tehdä valintoja. Ihan kuin elämässäkin, kun valitsee jotain, rajaa aina jotain muuta pois, ja se osa luovasta prosessista tuntuu brutaalilta, koska se on kuin raajojen katkomista.
Prosessin aikana kiinnitin huomiota siihen, että myös minä muutuin. Enkä tarkoita vain sitä, että yhtenä aamuna heräsin ja huomasin olevani keski-ikäinen, koska olin hankkinut miehen, auton ja kesämökin.
Asiat, jotka kiehtoivat minua loputtomasti Englantilaisen romanssin kirjoittamisen aikana eivät enää kuiskailleet minulle varjoista yhtä kiehtovina. Sytynkö edelleen siitä, kuinka Tom Hiddleston lukee ääneen Byronia? Voi kyllä. Mutta ehkä vielä vähän enemmän nykyään sytyn siitä, kun Tom Hardy nousee vapaaottelukehässä jaloilleen, varman häviön edessä olkapää riekaleina. Ja nousee silti.
Siinä missä ensimmäisen kirjani aikaan nautin valtavasti pakenemisesta englantilaisiiin kartanopuutarhoihin ja hämäriin kirjastosaleihin, nyt olen nauttinut Strike Back -sarjan alkupään Scott ja Stonebridge -kausien rytistelystä ja miesten välisestä ystävyydestä ja rynnännyt sen jälkeen varjonyrkkeilylenkille hankkimaan rasitusvammoja ja hullun mainetta.
Tein tähän kirjaan myös ihan toisella tavalla taustatyötä kuin ensimmäiseen romaaniini. Englantilainen romanssi syntyi omalla tavallaan helpommin, koska kirjoitin siitä mistä tiesin, siitä mikä oli omaa ydintäni. Toisen romaanin kohdalla lähtökohtani oli hieman erilainen, koska aloittaessani en tiennyt mistään mitään.
Totesin pian, että kukaan ei tiedä SAS:n toiminnasta juuri mitään, koska he eivät (ymmärrettävistä syistä) tiedota toiminnastaan mitään. Koska en tähän hätään ehtinyt käydä erikoisjoukkokoulutusta itse, luin kaiken mitä käsiini sain. Tästä innostuneena hetken jo haaveilin taistelusukeltajakoulun pääsykokeista, mutta realiteetit tulivat vastaan: olen liian vanha, hidas ja sokea. Onneksi.
Kompensoin ensikäden kokemuksen puutetta kokeilemalla vähän kaikkea. Nyrkkeilin. Urheilin. Pyöräilin vahingossa olympiamatkan triathlonin kun ajattelin että käyn vaan uimassa. Googlasin räjähteitä. Tutkin Glockin varmistinta, jota ei muuten ole. Olin tikattavana ensimmäistä, toista ja kolmatta kertaa elämässäni (päivystyksessä ehdottivat jo kanta-asiakkuutta). Hiihdin. Vaelsin. Konsultoin viisaampiani.
Ja koko tämän ajan kuuntelin, kuinka kersantti Benedict Jay puhui päässäni sotajuttujaan laskuvarjojoukkojen ja SAS:n operaatioista. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän Ben puhui. Siinä mielessä tikit ja rasitusvammat olivat sen arvoisia. Sitä kautta löysimme Benin kanssa yhteisen kielen.
Jos kirjoitin ensimmäisen romaanini siitä, minkä tunsin, kirjoitin toisen romaanini siitä mikä kiinnosti. Jostakin sellaisesta, mitä en ymmärrä oikeastaan vieläkään. Tällä kertaa kirjoitin miehistä.
Romanttista viihdettä pidetään naisten kirjallisuutena, jota naiset kirjoittavat naisille naisista. Olen itse kuitenkin aina ollut vähän vastahankainen ajatuksen suhteen. Minusta romanttisessa viihteessä kiehtovaa on nimenomaan mies. Sankari on se, johon romanssin vetovoima perustuu. Ajatelkaa nyt. Darcy. Rochester. Healthcliff.
Miehisyys kaikissa sävyissään on kiinnostavaa.
Miehen ottaminen minäkertojaksi oli kuitenkin iso loikka.
Taannoin radiohaastattelussa taisin lipsauttaa, että homma menee vähän niin kuin Thomas Nagelilla ja lepakoilla. Nagelin, tuon tietoisuustieteen lepakkomiehen teesi oli, että vaikka ihminen pystyisi kuvittelemaan, millaista on olla lepakko, ihmisellä ei kuitenkaan ole mitään keinoa saada tietoa lepakon subjektiivisesta kokemuksesta siitä, millaista on olla lepakko. Olemme aina oman tietoisuutemme vankeja.
Naisena minulla ei siis ole mitään keinoa tietää, saati esittää väitteitä siitä, millainen miehen kokemus maailmasta on. Kyse ei ole sukupuolten eroista vaan yksilöllisen tietoisuuden rajallisuudesta. Kirjallisuuden hienous on kuitenkin siinä, että se ei tarkoita, etten voisi kirjoittaa miehen kokemuksesta. Sehän juuri on kirjoittamisen ja taiteen ydin, että tavanomaisen rajat voidaan ylittää, kuvitella ja kokeilla. Minun ei tarvitse tietää voidakseni kirjoittaa siitä, mikä vieraudessaan ja näennäisessä samankaltaisuudessaan kiehtoo valtavasti.
Kun lukija pääsee tutustumaan Beniin paremmin, hänen päätettäväkseen jää, millainen sankari tämä lopulta on. Ehkä on kyse myös siitä, millaisen sankarin lukija tarvitsee? Mitä me odotamme miehiltä, millaisia ennakkokäsityksiä ja vaatimuksia tietoisesti tai tiedostamatta liitämme maskuliinisuuteen? Millainen on hyvä mies?
Kuukausi sitten sain Gummeruksen myöntämän Kaarlen palkinnon kaunokirjailijalle. Kun kirjoittaa genreä, joka ei normaalisti kirjallisuuspalkintojen short-listeillä keiku, huomionosoitus tuntui erityisen tärkeältä.
Mietin, että haluan kiitospuheessani jollain tavalla tuoda esiin sen, miten iso asia tämä on paitsi itselleni esikoiskirjailijana, myös romantiikalle genrenä. Ruttuisista papereista luettu puheeni meni jotakuinkin näin:
Helsingissä 24.1.2020
”En usko, että kukaan täällä on hävennyt kirjoittamistaan niin kuin minä. Enkä puhu nyt huonojen lauseiden tai käsistä lähteneiden adjektiivien aiheuttamasta häpeästä, vaan siitä halvaannuttavasta nolostumisesta, kun joku kysyy ihan viattomasti että ”Mitä sä kirjoitat?” Minulta vei vuosia, että uskalsin sanoa ääneen kirjoittavani romanttista viihdettä. Vasta nyt, esikoisromaanini myötä olen ymmärtänyt, miten tärkeää se oli sanoa ääneen.
Luin taannoin artikkelin historiallisista romaaneista, ja siinä korostettiin, että vaikka teokset käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita, ne eivät ole mitään romanttista hömppää. Ihan niin kuin romantiikka olisi jotain, mikä saastuttaa muutoin kunniallisen kirjailijan, tai tekee kaunokirjailijasta sentimentaalista roskaa suoltavan puoskarin. Kulttuuriin betonoitunut puhetapa, romanssi-retoriikka, perustuu valitettavan harvoin omakohtaiselle lukukokemukselle. Nähdäkseni käsitys siitä, mitä romanttinen viihdekirjallisuus on, pohjautuu edelleen vahvasti harlekiineihin ja pulp-romantiikkaan, tai vaihtoehtoisesti mökkihuussissa selailtuihin vanhoihin Reginoihin.
Mutta ehkä toivoa kuitenkin on. Kauneinta, mitä Englantilaisesta romanssista on minulle sanottu, on että se sytytti halun lukea lisää romantiikkaa. Haluan uskoa, että olen omalla työlläni pystynyt tekemään jotain sen eteen, ettei romantiikkaa enää pidettäisi synonyymina kliseitä vilisevälle, vanhentunutta parisuhdeajattelua nostalgisoivalle pehmopornolle. Rajojen ylittäminen on tärkeää. Eräs mieshenkilö tunnusti Englantilaisen romanssin olleen ensimmäinen naiskirjailijan kirjoittama kirja, jossa on naiskertoja, jonka hän on koskaan lukenut. Näistä rajanylityksistä ja ennakkoluulojen karisemisista olen erityisen ylpeä.
Englantilainen romanssi on esikoisromaanini, ja siksi ennen muuta omakuva. Se on kaikki se, mitä ajattelin että minun täytyy sanoa nyt. Kaikki, mitä halusin itsestäni antaa siltä varalta, että salama iskee kirkkaalta taivaalta ja kuolen tähän paikkaan. En ole koskaan halunnut omia lapsia, ja ehkä siksi ajattelen, että ainakin nyt minusta jää jälkeeni jotain, millä on merkitystä. Perimäni, joka pakkomielteideni perusteella on mitä ilmeisimmin sekoitus goottilaista, brittiläistä ja tamperelaista ainesta, elää nyt Englantilaisessa romanssissa.
Mutta en tiedä, ehkä tämä on lasten kanssa sama juttu, että kun on ensimmäisen saanut maailmaan, alkaa miettiä, että oikeastaan jäi vielä vähän parantamisen varaa. Että tulihan tästä nyt ihan ihminen, mutta jos siihen seuraavaan osuisi vieläkin parempia geenejä? Tämän takia tämä palkinto on minulle valtavan tärkeä asia. Se viitoittaa tietä eteenpäin, ja antaa luvan sille, että voin kirjoittaa itsestäni taas jotain uutta seuraavien kansien väliin.
Haluan kiittää koko Gummeruksen väkeä siitä, että olen saanut olla se, kuka olen, kirjoittaa niin kuin kirjoitan, unohtaa lokeroinnin ja genrerajat ja sen, mitä romanssikirjallisuuden pitäisi olla, koska se voi olla ihan mitä tahansa. Kyse on vain siitä, että uskaltaa tehdä sitä mitä rakastaa. Tai että uskaltaa yksinkertaisesti vain rakastaa. Kiitos.”
Suunnilleen vuosi sitten näihin aikoihin hiottiin vielä hiki päässä Englantilaisen romanssin viimeisiä editointeja. Jo taittoversion näkeminen sykähdytti, kun tajusi konkreettisesti, miltä oma teksti näyttäisi kirjassa. Sen jälkeen asiat ovat vyöryneet eteenpäin kuin allekirjoittanut jokamiestriathlonin lähtöviivalta, ja huikeita asioita olen saanut vuoden aikana kokea. Olen saanut kirjoittaa (kiitos Taiken apurahan), puhua (kiitos luennoimaan kutsuneiden) ja oppia uutta.
Kaikkein antoisinta on ollut saada keskustella kollegoiden kanssa. Aina jaksaa hämmästyttää, miten joukko yksin työpöydän ääressä viihtyviä introverttejä leimahtaa räiskyviksi, kiiluvasilmäisiksi ekstroverteiksi heti, kun puhutaan kirjoittamisesta. Sen lisäksi on puhuttu viskeistä ja aseista, lausuttu runoja ja haisteltu Keatsia, vertailtu prosesseja ja prosentteja. Kirjoittaminen kutsuu äärelleen ihania, ihmeellisiä ihmisiä.
Vertaistuki on ollut korvaamatonta myös opetustyössä, joka on itselleni edelleen jotenkin maaginen prosessi. Jokainen ryhmä on erilainen. Olen lukenut liuskoittain tuoreiden kirjoittamisen opiskelijoiden esseitä ja läikähdellyt niiden innon, kirjoittamisen poltteen äärellä. Kirjoittaminen on tärkeää. Tai niin kuin hyvä ystäväni sanoo, kirjoittaminen on hengittämistä.
Koska olen viiden vuoden telakoitumisen jälkeen päässyt takaisin myös lenkkipoluille, tekee mieli muokata analogiaa. Kirjoittaminen on juoksemista. Joskus yksinkertaisesti kulkee, askelissa on rytminsä, joka reagoi maastoon ja mäkiin, ylittää kaiken mitä eteen tulee. Molemmissa aloittaminen on vaikeinta, se että vetää tossut jalkaan ja katsoo, miten kulkee, että istuu koneen taakse ja miettii, että juuri nyt kirjoitan, vaikka sitten huonosti. Lähtiessä ei koskaan tiedä, missä kohtaa askel alkaa rullata, vai onko tämä se päivä kun on parempi vain mennä suoraan avantoon.
Olen antanut haastatteluja naistenlehdille, esiintynyt kirjamessuilla, tehnyt kaikkea sellaista mikä vielä vuosi sitten tuntui täysin absurdille ja kaukaiselle. Kaiken touhun taustalla olen kuitenkin kirjoittanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta päättää vuosi 2019 siihen, että taskussani on kustannussopimus toisesta romaanistani. Ihan itseäkin jännittää, mitä metodinäyttelemisen suuntaan lipsahtanut kirjoitusprosessi tuo tullessaan ensi vuonna.
Joku viisas on joskus sanonut, että kirjallisuustieteestä on kirjailijalle yhtä paljon hyötyä kuin ornitologiasta linnuille.
Koen olevani ensisijaisesti kirjailija, ja vasta toissijaisesti tutkija. Ajattelen, että järjestyksen selventäminen on tärkeää, koska en koskaan olisi päätynyt kirjallisuustieteen väitöskirjatutkijaksi, ellen olisi ensin kirjoittanut vuosia. Vaikka olen opiskellut pääaineenani kirjallisuustiedettä, tein maisteriopintoni ja graduni kirjoittamisen tutkimukseen suuntautuen. Tutkielmani käsitteli romanttisen viihteen kirjoittamista, ja samalla tulin tutustuneeksi laajalti myös romantiikan kritiikkiin ja lajin kansainväliseen tutkimukseen. Populaariromantiikan tutkimus alkoi kiinnostaa enemmän juuri siksi, että kaipasin järjellisiä argumentteja kirjoittamaani lajiin kohdistuvia ennakkoluuloja vastaan.
Kun viimeistelin graduani Jyväskylään, opiskelin samaan aikaan kirjallisuustiedettä myös Tampereen yliopistossa. Siellä aloin pohtia, josko voisin jatkaa populaariromantiikan tutkimusta väitöskirjaksi asti. En miellä itseäni vieläkään kirjallisuustieteilijäksi, vaan viihderomanssitutkijaksi. Halusin ymmärtää paremmin kirjallisuudenlajia, jota kirjoitan, sen saamaa vastaanottoa ja kustannusalan toimintaa sen ympärillä. Teen tutkimusta, koska haluan ymmärtää pelikenttää, jolla toimin.
Tutkimukseni kohdistuu romantiikan institutionaaliseen puoleen ja sen kulttuurisiin vaikutuksiin tekstianalyysin sijasta. Romanttinen viihde kiinnostaa minua ennen kaikkea ilmiönä, kirjallisuussosiologisesta näkökulmasta ja vastaanoton kautta. Koen viihdetekstien tutkimisen tekstianalyysin kautta itselleni vaikeaksi juuri kirjailija-asemani vuoksi. Tiedän heijastelevani romanttisen taiteilijamyytin kaikuja, mutta sanon silti että minulle kirjoittamisprosessi on intuitiivinen ja sellaisena jotenkin maaginen, enkä halua riskeerata sen rikkomista liian analyyttisellä otteella omaan lajiini. Monet ulkomaiset viihderomanssien tutkija-kirjailijat kuitenkin onnistuvat hienosti analysoimaan ja kritisoimaankin omaa lajiaan, ja tutkijaminäni on kiitollinen mahdollisuudesta viitata heihin.
Tutkimustyöni ei valitettavasti myöskään ole paljastanut minulle mitään maagista romanttisen viihderomaanin reseptiä. Omalla kohdallani lajin tuntemus näkyy todennäköisemmin sitä kautta, että olen lukenut paljon romanttista kirjallisuutta ja kirjoittanut kioskiviihdettä sen kymmenisen vuotta. Niillä sivumäärillä oppii paljon tarinan kuljettamisesta ja romanssijuonen punomisesta. Uskon, että kannan tekstissäni mukana lajipiirteitä, joista olen itse lukijana innostunut ja vaikuttunut.
Teen väitöstutkimustani päivätöiden ja kirjallisen työn sallimissa rajoissa, suunnilleen kymmenen vuoden tähtäimellä. Valmista väikkäriä ei siis ihan heti kannata odotella. Kirjailijantyöhöni väitöstutkimus vaikuttaa lähinnä vähentämällä kirjoittamiseen käytettävissä olevaa aikaa. Ja tietenkin siten, että kun minulta kysytään, koska aion edetä romantiikasta ja kirjoittaa oikean romaanin, voin viitata lähteisiin kun vastaan, että kyllä tämä on nyt se.
Kirjoittavalle ihmiselle on kai aina jonkinasteinen kauhistus joutua puhumaan. Ainakaan itsestään. Viime aikoina olen saanut puhua paljon, kuitenkin lempiaiheestani, romanttisesta viihdekirjallisuudesta.
Olen ollut äänessä YLE Puheen Nosto -ohjelmassa ja Oma huone -podcastissa, joissa molemmissa keskusteltiin romantiikkaan liittyvästä häpeästä, lajin konventioista ja epäedullisten perinteiden haastamisesta. Viihdettä pidetään jotenkin yksinkertaisena kirjallisuutena, mutta itse nautin valtavasti siitä jos vetävässä, koukuttavassa tekstissä on useampia tasoja, ja se kestää useamman lukukerran. Hyvä viihde myös koskettaa, ja herättää voimakkaita tunteita ja ajatuksia, saa lukijan tuntemaan olevansa elossa. Kokemuksena oikeasti hyvän viihderomaanin lukeminen on mielestäni samanlainen kuin pysäyttävä taide-kokemus. Jää tunne, että on oppinut jotain uutta itsestään, tuntenut jotain aitoa vaikka ehkä vaikeasti määriteltävää, ja jokin sisällä on liikahtanut.
Oma huone -podcastin verkkosivuilta muuten löytyy myös mm. haastatteluni, lukupiiri ja paljon muuta mielenkiintoista.
Englantilaisesta romanssista on myös alkanut pulpahdella arvioita blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Esikoisen ollessa kyseessä vastaanotto on tietenkin jännittänyt ihan uskomattoman paljon, ja jollain tavalla tuntuu että on samalla itse ihmisenä arvioitavana. Jos Flaubert sanoi että ”Madame Bovary, c’est moi”, niin Englantilainen romanssi on minä. Kukaan henkilöistä ei ole alter egoni eikä juoni perustu tositapahtumiin, mutta olen kyllä kirjoittanut itseni vahvasti sinne rivien väliin. Rakkaani Chuck Palahniuk kirjoittaa Diaryssa että ”Everything is a self-portrait”, ja siitä tässä on kyse. Englantilainen romanssi on eskapistinen viihderomanssi, mutta samalla se on omakuvani.
Se, miten kirja otetaan vastaan, on tärkeää ja henkilökohtaista, vaikka siitä yrittää parhaansa mukaan pysytellä etäällä. Juuri nyt on ylpeä, epäuskoinen, hämmentynyt ja kiitollinen olo. Takki ei ole tyhjä, mutta tuntuu kuin olisi vapauttanut maailmaan jotain itsestään, jotain mitä ei saa enää koskaan takaisin, jotain mikä kuuluu nyt muille.
Jo aiemmin talvella sain jutella ihanan Pauliina Suden kanssa romantiikasta, kirjoittamisesta ja omasta kirjoittajahistoriastani. Keskustelujen tulos julkaistiin 7.3. ilmestyneessä Kotiliedessä. Teksti kieltämättä kyllä kiteyttää minut aika hyvin, kun samassa jutussa puhutaan sekä Stephen Kingistä, lätkämaajoukkueen fysiikkatesteistä että fetissistä englannin kieleen. Erityisen ihanaa oli, että kuvissa on mukana rakas, päiväämätön Thomas Nelson & Sons -kustantamon painokseni Wuthering Heightsista.
Kuva: Minna Pelkonen
Kirjakiireiden, päivätöiden, kevätflunssan ja kaiken muun mahdollisen keskellä huomio alkaa kuitenkin jo karkailla takaisin kirjoittamiseen. Niin kuin kaikki kirjoittavat ihmiset tietävät, jos on aikaa, ei ole mitään kirjoitettavaa. Mutta jos aikaa ei ole, inspiraatiota ei tarvitse erikseen houkutella…
Sain mahdollisuuden kirjoittaa Birminghamin yliopiston populaarikirjallisuutta eri näkökulmista käsittelevään blogiin, ja päätin käsitellä tekstissäni romanttista viihdekirjallisuutta tekijyyden näkökulmasta. Juuri julkaistun englanninkielisen artikkelin pääset lukemaan tästä: https://blog.bham.ac.uk/poplit/owning-it-reshaping-authorship-in-popular-romance-fiction/
Romantiikan ajan kirjailijakäsitys ja toisaalta käsitys romanttisen viihteen kirjoittajista näyttävät olevan herkullisesti ristiriidassa keskenään.
Alkujaan taiteilijan katsottiin olevan käsityöläinen, jonka tärkein meriitti oli kyky kopioida esikuviaan mahdollisimman tarkasti. Luovuus tuli keskeiseksi osaksi taiteilijakäsitystä vasta 1700-luvulla, kun romantiikan nousu toi mukanaan yksilöllisyyden korostumisen. Käsitys kirjallisuudesta mimeettisenä korvautui vaatimuksella omaperäisyydestä ja originaliteetistä. Samalla romantiikka kuitenkin korostaa myös jonkin suuremman, käsittämättömän voiman läsnäoloa ja vaikutusta, jolloin kirjailija on ikään kuin pelkkä kanava jollekin häntä suuremmalle.
Romanttisen viihteen (kuten usein muunkin populaarikirjallisuuden) kirjoittajat puolestaan on nähty samoja juonikuvioita kierrättävinä, mielikuvituksettomina kynäilijöinä, jotka suoltavat massoille kepeitä tarinoita, kirjallisuuden pikaruokaa. En kiistä, etteikö viihteen kirjoitusprosessi olisi erilainen kuin kaunokirjallisen proosan, mutta tekijäkäsitys on vähintäänkin yksinkertaistava.
Omaan luovaan toimintaani vaikuttaa edelleen voimakkaasti englantilainen sairaus, romantiikka. Järkevä ja vahvan työmoraalin omaava minäni istuutuu kirjoittamaan, koska se täytyy tehdä, ja koska se on työtä, jossa olen kohtuullisen hyvä. Romantiikan taiteilija on se, joka alkaa kuiskailla minulle pimeydestä, kun olen antanut keskittymiseni herpaantua ja teksti alkaa elää minusta riippumatta. Suurista tunteista, mystisistä voimista ja selittämättömistä virtauksista vaikuttuva pimeä puoleni ottaa vallan, systemaattisesti kirjoittava tohtori Jekyll saa väistyä kun tekstiin puskee puolihullu, vaistonvarainen herra Hyde. Kirjoita siinä sitten laskelmoitua viihdettä helpon rahan toivossa.
Tekijäkäsitys vaikuttaa siihen, millaisia kirjoittajia olemme ja millaisia meistä voi tulla. Jos kirjailijuus nähdään mystisenä, harvoille ja valituille annettuna erityiskykynä, on kirjoittamisen opettaminenkin turhaa. Kenties tarvitsisimme kokonaan uuden luovuuden määritelmän, joka ei luhistu kärsivän, yksinäisen neron myytin painolastin alle.
Kirjoitin Parnassoon 5/2018 artikkelin romanttisen viihteen asemasta kirjallisuudenlajina. Olin miettinyt aihetta jo väitöskirjani tutkimussuunnitelmaa hahmotellessani. Populaariromantiikan tutkimuskentällä törmää usein siihen, että lajiin liittyy vanhanaikaisia oletuksia ja ennakkoluuloja, ja tiesin että siihen, kun voisin omalla tutkimuksellani vastata näihin kysymyksiin menisi vielä pitkään.
Tekstini tavoitteena oli myös herättää keskustelua tavoista, joilla viihdekirjallisuuteen suhtaudutaan. Erottelu korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden välillä alkaa olla keinotekoista lajien liukuessa ja muuttuessa. Eroja löytyy, mutta viihteen tuomitseminen aivoja hapertavaksi hömpäksi jo etukäteen on vanhanaikaista eikä erityisen rakentavaa.
Kirjallani on kansi ja julkaisuajankohta. Kun asiat alkavat viimein konkretisoitua, kaikki tuntuu jotenkin surrealistiselta. Hädin tuskin enää muistaa, mistä koko prosessi lähti liikkeelle, ja miten paljon töitä sen eteen on tehnyt.
Kirjoitin Englantilaisen romanssin ensimmäiset kohtaukset muistaakseni vuonna 2016 kirjoittamisen aineopintojen jollakin kurssilla. Kirjoittaminen lähti liikkeelle puhtaasta mielihyvästä, taisin aloittaa englantilaiseen kartanopuutarhaan sijoitetulla romanttisella kohtaamisella, jossa sain fiilistellä Keatsin Oodia satakielelle. Halusin vain nauttia kirjoittamisesta, vailla sen suurempaa suunnitelmaa tai tavoitetta. Kohtaus ei sellaisenaan päätynyt kirjaan, mutta jokin lähti liikkeelle.
Tekstiä alkoi syntyä enemmänkin. Henkilöt ottivat muotonsa ja alkoivat puhua päässäni. Irrallisista kohtauksista alkoi kasvaa juoni, ja suunnilleen kaksi vuotta myöhemmin tuo juoni painetaan kovien kansien väliin ja kirjan tarina siirtyy käsistäni lukijoille.
Niina Mero 