Kirjailija vai kirjallisuudentutkija?

Joku viisas on joskus sanonut, että kirjallisuustieteestä on kirjailijalle yhtä paljon hyötyä kuin ornitologiasta linnuille.


Koen olevani ensisijaisesti kirjailija, ja vasta toissijaisesti tutkija. Ajattelen, että järjestyksen selventäminen on tärkeää, koska en koskaan olisi päätynyt kirjallisuustieteen väitöskirjatutkijaksi, ellen olisi ensin kirjoittanut vuosia. Vaikka olen opiskellut pääaineenani kirjallisuustiedettä, tein maisteriopintoni ja graduni kirjoittamisen tutkimukseen suuntautuen. Tutkielmani käsitteli romanttisen viihteen kirjoittamista, ja samalla tulin tutustuneeksi laajalti myös romantiikan kritiikkiin ja lajin kansainväliseen tutkimukseen. Populaariromantiikan tutkimus alkoi kiinnostaa enemmän juuri siksi, että kaipasin järjellisiä argumentteja kirjoittamaani lajiin kohdistuvia ennakkoluuloja vastaan.

Kun viimeistelin graduani Jyväskylään, opiskelin samaan aikaan kirjallisuustiedettä myös Tampereen yliopistossa. Siellä aloin pohtia, josko voisin jatkaa populaariromantiikan tutkimusta väitöskirjaksi asti. En miellä itseäni vieläkään kirjallisuustieteilijäksi, vaan viihderomanssitutkijaksi. Halusin ymmärtää paremmin kirjallisuudenlajia, jota kirjoitan, sen saamaa vastaanottoa ja kustannusalan toimintaa sen ympärillä. Teen tutkimusta, koska haluan ymmärtää pelikenttää, jolla toimin.

Tutkimukseni kohdistuu romantiikan institutionaaliseen puoleen ja sen kulttuurisiin vaikutuksiin tekstianalyysin sijasta. Romanttinen viihde kiinnostaa minua ennen kaikkea ilmiönä, kirjallisuussosiologisesta näkökulmasta ja vastaanoton kautta. Koen viihdetekstien tutkimisen tekstianalyysin kautta itselleni vaikeaksi juuri kirjailija-asemani vuoksi. Tiedän heijastelevani romanttisen taiteilijamyytin kaikuja, mutta sanon silti että minulle kirjoittamisprosessi on intuitiivinen ja sellaisena jotenkin maaginen, enkä halua riskeerata sen rikkomista liian analyyttisellä otteella omaan lajiini. Monet ulkomaiset viihderomanssien tutkija-kirjailijat kuitenkin onnistuvat hienosti analysoimaan ja kritisoimaankin omaa lajiaan, ja tutkijaminäni on kiitollinen mahdollisuudesta viitata heihin.

Tutkimustyöni ei valitettavasti myöskään ole paljastanut minulle mitään maagista romanttisen viihderomaanin reseptiä. Omalla kohdallani lajin tuntemus näkyy todennäköisemmin sitä kautta, että olen lukenut paljon romanttista kirjallisuutta ja kirjoittanut kioskiviihdettä sen kymmenisen vuotta. Niillä sivumäärillä oppii paljon tarinan kuljettamisesta ja romanssijuonen punomisesta. Uskon, että kannan tekstissäni mukana lajipiirteitä, joista olen itse lukijana innostunut ja vaikuttunut.

Teen väitöstutkimustani päivätöiden ja kirjallisen työn sallimissa rajoissa, suunnilleen kymmenen vuoden tähtäimellä. Valmista väikkäriä ei siis ihan heti kannata odotella. Kirjailijantyöhöni väitöstutkimus vaikuttaa lähinnä vähentämällä kirjoittamiseen käytettävissä olevaa aikaa. Ja tietenkin siten, että kun minulta kysytään, koska aion edetä romantiikasta ja kirjoittaa oikean romaanin, voin viitata lähteisiin kun vastaan, että kyllä tämä on nyt se.

Esikoiskirjan ensiaskeleita

Kirjoittavalle ihmiselle on kai aina jonkinasteinen kauhistus joutua puhumaan. Ainakaan itsestään. Viime aikoina olen saanut puhua paljon, kuitenkin lempiaiheestani, romanttisesta viihdekirjallisuudesta.

Olen ollut äänessä YLE Puheen Nosto -ohjelmassa ja Oma huone -podcastissa, joissa molemmissa keskusteltiin romantiikkaan liittyvästä häpeästä, lajin konventioista ja epäedullisten perinteiden haastamisesta. Viihdettä pidetään jotenkin yksinkertaisena kirjallisuutena, mutta itse nautin valtavasti siitä jos vetävässä, koukuttavassa tekstissä on useampia tasoja, ja se kestää useamman lukukerran. Hyvä viihde myös koskettaa, ja herättää voimakkaita tunteita ja ajatuksia, saa lukijan tuntemaan olevansa elossa. Kokemuksena oikeasti hyvän viihderomaanin lukeminen on mielestäni samanlainen kuin pysäyttävä taide-kokemus. Jää tunne, että on oppinut jotain uutta itsestään, tuntenut jotain aitoa vaikka ehkä vaikeasti määriteltävää, ja jokin sisällä on liikahtanut.

Oma huone -podcastin verkkosivuilta muuten löytyy myös mm. haastatteluni, lukupiiri ja paljon muuta mielenkiintoista.

Englantilaisesta romanssista on myös alkanut pulpahdella arvioita blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Esikoisen ollessa kyseessä vastaanotto on tietenkin jännittänyt ihan uskomattoman paljon, ja jollain tavalla tuntuu että on samalla itse ihmisenä arvioitavana. Jos Flaubert sanoi että ”Madame Bovary, c’est moi”, niin Englantilainen romanssi on minä. Kukaan henkilöistä ei ole alter egoni eikä juoni perustu tositapahtumiin, mutta olen kyllä kirjoittanut itseni vahvasti sinne rivien väliin. Rakkaani Chuck Palahniuk kirjoittaa Diaryssa että ”Everything is a self-portrait”, ja siitä tässä on kyse. Englantilainen romanssi on eskapistinen viihderomanssi, mutta samalla se on omakuvani.

Se, miten kirja otetaan vastaan, on tärkeää ja henkilökohtaista, vaikka siitä yrittää parhaansa mukaan pysytellä etäällä. Juuri nyt on ylpeä, epäuskoinen, hämmentynyt ja kiitollinen olo. Takki ei ole tyhjä, mutta tuntuu kuin olisi vapauttanut maailmaan jotain itsestään, jotain mitä ei saa enää koskaan takaisin, jotain mikä kuuluu nyt muille. 

Jo aiemmin talvella sain jutella ihanan Pauliina Suden kanssa romantiikasta, kirjoittamisesta ja omasta kirjoittajahistoriastani. Keskustelujen tulos julkaistiin 7.3. ilmestyneessä Kotiliedessä. Teksti kieltämättä kyllä kiteyttää minut aika hyvin, kun samassa jutussa puhutaan sekä Stephen Kingistä, lätkämaajoukkueen fysiikkatesteistä että fetissistä englannin kieleen. Erityisen ihanaa oli, että kuvissa on mukana rakas, päiväämätön Thomas Nelson & Sons -kustantamon painokseni Wuthering Heightsista.

Kuva: Minna Pelkonen

Kirjakiireiden, päivätöiden, kevätflunssan ja kaiken muun mahdollisen keskellä huomio alkaa kuitenkin jo karkailla takaisin kirjoittamiseen. Niin kuin kaikki kirjoittavat ihmiset tietävät, jos on aikaa, ei ole mitään kirjoitettavaa. Mutta jos aikaa ei ole, inspiraatiota ei tarvitse erikseen houkutella… 

Artikkeli Birminghamin yliopiston Popular Literature -blogissa

Sain mahdollisuuden kirjoittaa Birminghamin yliopiston populaarikirjallisuutta eri näkökulmista käsittelevään blogiin, ja päätin käsitellä tekstissäni romanttista viihdekirjallisuutta tekijyyden näkökulmasta. Juuri julkaistun englanninkielisen artikkelin pääset lukemaan tästä: https://blog.bham.ac.uk/poplit/owning-it-reshaping-authorship-in-popular-romance-fiction/

Romantiikan ajan kirjailijakäsitys ja toisaalta käsitys romanttisen viihteen kirjoittajista näyttävät olevan herkullisesti ristiriidassa keskenään.

Alkujaan taiteilijan katsottiin olevan käsityöläinen, jonka tärkein meriitti oli kyky kopioida esikuviaan mahdollisimman tarkasti. Luovuus tuli keskeiseksi osaksi taiteilijakäsitystä vasta 1700-luvulla, kun romantiikan nousu toi mukanaan yksilöllisyyden korostumisen. Käsitys kirjallisuudesta mimeettisenä korvautui vaatimuksella omaperäisyydestä ja originaliteetistä. Samalla romantiikka kuitenkin korostaa myös jonkin suuremman, käsittämättömän voiman läsnäoloa ja vaikutusta, jolloin kirjailija on ikään kuin pelkkä kanava jollekin häntä suuremmalle.

Romanttisen viihteen (kuten usein muunkin populaarikirjallisuuden) kirjoittajat puolestaan on nähty samoja juonikuvioita kierrättävinä, mielikuvituksettomina kynäilijöinä, jotka suoltavat massoille kepeitä tarinoita, kirjallisuuden pikaruokaa. En kiistä, etteikö viihteen kirjoitusprosessi olisi erilainen kuin kaunokirjallisen proosan, mutta tekijäkäsitys on vähintäänkin yksinkertaistava.

Omaan luovaan toimintaani vaikuttaa edelleen voimakkaasti englantilainen sairaus, romantiikka. Järkevä ja vahvan työmoraalin omaava minäni istuutuu kirjoittamaan, koska se täytyy tehdä, ja koska se on työtä, jossa olen kohtuullisen hyvä. Romantiikan taiteilija on se, joka alkaa kuiskailla minulle pimeydestä, kun olen antanut keskittymiseni herpaantua ja teksti alkaa elää minusta riippumatta. Suurista tunteista, mystisistä voimista ja selittämättömistä virtauksista vaikuttuva pimeä puoleni ottaa vallan, systemaattisesti kirjoittava tohtori Jekyll saa väistyä kun tekstiin puskee puolihullu, vaistonvarainen herra Hyde. Kirjoita siinä sitten laskelmoitua viihdettä helpon rahan toivossa.

Tekijäkäsitys vaikuttaa siihen, millaisia kirjoittajia olemme ja millaisia meistä voi tulla. Jos kirjailijuus nähdään mystisenä, harvoille ja valituille annettuna erityiskykynä, on kirjoittamisen opettaminenkin turhaa. Kenties tarvitsisimme kokonaan uuden luovuuden määritelmän, joka ei luhistu kärsivän, yksinäisen neron myytin painolastin alle.

Romantiikan puolustus Parnassossa

Kirjoitin Parnassoon 5/2018 artikkelin romanttisen viihteen asemasta kirjallisuudenlajina. Olin miettinyt aihetta jo väitöskirjani tutkimussuunnitelmaa hahmotellessani. Populaariromantiikan tutkimuskentällä törmää usein siihen, että lajiin liittyy vanhanaikaisia oletuksia ja ennakkoluuloja, ja tiesin että siihen, kun voisin omalla tutkimuksellani vastata näihin kysymyksiin menisi vielä pitkään. 

Tekstini tavoitteena oli myös herättää keskustelua tavoista, joilla viihdekirjallisuuteen suhtaudutaan. Erottelu korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden välillä alkaa olla keinotekoista lajien liukuessa ja muuttuessa. Eroja löytyy, mutta viihteen tuomitseminen aivoja hapertavaksi hömpäksi jo etukäteen on vanhanaikaista eikä erityisen rakentavaa. 

Pääset lukemaan koko pitkän esseen tästä. 

Englantilainen romanssi on nyt katalogissa!

Siellä se nyt on. Tämä oikeasti tapahtuu. 

Kirjallani on kansi ja julkaisuajankohta. Kun asiat alkavat viimein konkretisoitua, kaikki tuntuu jotenkin surrealistiselta. Hädin tuskin enää muistaa, mistä koko prosessi lähti liikkeelle, ja miten paljon töitä sen eteen on tehnyt. 

Kirjoitin Englantilaisen romanssin ensimmäiset kohtaukset muistaakseni vuonna 2016 kirjoittamisen aineopintojen jollakin kurssilla. Kirjoittaminen lähti liikkeelle puhtaasta mielihyvästä, taisin aloittaa englantilaiseen kartanopuutarhaan sijoitetulla romanttisella kohtaamisella, jossa sain fiilistellä Keatsin Oodia satakielelle. Halusin vain nauttia kirjoittamisesta, vailla sen suurempaa suunnitelmaa tai tavoitetta. Kohtaus ei sellaisenaan päätynyt kirjaan, mutta jokin lähti liikkeelle.

Tekstiä alkoi syntyä enemmänkin. Henkilöt ottivat muotonsa ja alkoivat puhua päässäni. Irrallisista kohtauksista alkoi kasvaa juoni, ja suunnilleen kaksi vuotta myöhemmin tuo juoni painetaan kovien kansien väliin ja kirjan tarina siirtyy käsistäni lukijoille. 

Jännä nähdä, mitä sitten tapahtuu.